College-elämästä

Opiskelu Australiassa ei ole mitenkään perustavanlaatuisesti erilaista kuin Suomessa, mutta tämä opiskelijaelämä kyllä kummaksuttaa enemmän. Asun siis yhdellä kampuksen kolmesta collegesta, joita voisi verrata ylioppilaskyliin, mutta monella tavalla täällä asuminen on paljon yhteisöllisempää, sekä hyvässä että pahassa. Välillä tuntuu, että meininki on kuin suoraan jostain Harry Potterista, jossa eri tuvat ovat kuin perheitä ja kilpailevat keskenään. Niin myös täällä, oman collegen asukkien kanssa vietetään suurin osa ajasta: käydään yhdessä syömässä 2-3 kertaa päivässä ja katsotaan illalla telkkaria jos ei mitään muuta keksitä. Oman collegen sisällä järjestetään tapahtumia, joihin ei muita opiskelijoita oteta, ja jopa jokaisen rakennuksen asukkaille on omia keilaus- ja leffailtoja. Jokainen college tilaa omat pelipaidat, joita osa pitää päivästä toiseen niin luennoilla kuin lenkilläkin. (Oma paitani on valitettavasti niin hemmetin iso, että se pyörii päällä juostessa ja näyttää muutenkin naurettavalta, joten se päätyi yöpaidaksi.) Lähes joka viikko on collegeiden välillä urheilukilpailuja, ja jos ei niitä, niin vähintään nyt biljardikisoja tai improvisaatioteatteria. Kaikki eivät urheilusta tietenkään välitä, mutta suurimmalle osalle oman collegen menestys tuntuu olevan elämän ja kuoleman asia. Hyvänä esimerkkinä on se, että opiskelijakaverini eivät muutoin biletyksestä paljoa välitä, mutta kylläpä yhtäkkiä löytyy ”omia” yliopiston pikku baarista, jos collegemme on voittanut vaikka jalkapallossa.

Näin vaihtarina tällainen yhteenkuuluvaisuus tuntuu hyvältä ja helpotti alussa huomattavasti erityisesti paikallisten kavereiden saamista. Toisaalta tuo urheiluhulluus ja kilpailuhenkisyys menee vähän yli, enkä vieläkään ole kunnolla sopeutunut siihen että ruoka-ajat määrittelee joku muu eli syömään mennään silloin kuin kaikki muutkin. Muutaman vuoden yksinasumisen jälkeen tuntuu oudolta, että joku muu ylipäänsä laittaa ruuan ja jopa siivoaa. Myös valvonta tuntuu välillä ahdistavalta: alueella pyörii päivittäin turvamiehiä ja esimerkiksi jokaisesta vieraasta pitäisi ilmoittaa asukastoimistoon. Vierailun maksimipituus on 2 yötä, mutta tämä on helposti kierrettävissä, kun ei yksinkertaisesti ilmoita kenellekään vieraastaan.

Ensi viikolla alkaa kaksi viikkoa kestävä koeperiodi, ja jo viime viikosta lähtien koko collegelle julistettiin 24/7 meluamiskielto. Minun collegeni tunnetaan ahkerista opiskelijoita (suorittajista, jos minulta kysytään), mikä pitää kyllä paikkansa. Monet käyttävät opiskeluun todella paljon aikaa (kyllä, jopa perjantai- ja lauantai-illat). Moinen suorituskeskeisyys ihmetyttää hieman, koska minusta opiskelu täällä ei ole mitenkään erityisen vaativaa, vaikka työmäärä onkin iso. Lähinnä me vaihtarit yritämme kehitellä muutakin elämää. Järjestimme esimerkiksi kaverilleni Bernielle yllätyssynttärit kakkuineen ja kynttilöineen.

Muutoin vietämme aika paljon aikaa myös pelkällä vaihtariporukalla, joka alkaa tässä vaiheessa olla aika hitsautunut, koska meitä on niin vähän. Koostumme tällä hetkellä saksalaisesta, amerikkalaisesta, meksikolaisesta, ruotsalaisesta, suomalaisesta ja eteläafrikkalaisesta verestä. Tällä samaisella porukalla vietämme leffailtoja, laitamme ruokaa, käymme yleensä jostain syystä keskiviikkoisin ulkona, ja totta kai matkustamme yhdessä. Amerikkalaisen Mollyn ja meksikolaisen Paun kanssa suunnittelemme tällä hetkellä Sydneyyn muuttoa opiskelujen päätyttyä, mutta siitä tulee sitten enemmän tekstiä, kunhan loppurutistus täällä Toowoombassa on ohi ja päästään tuumasta toimeen.

”Etelänlomalla” Cairnsissa ja Valliriutalla

Ensinnäkin: anteeksi kamalasti, että blogi on jäätynyt näin pitkäksi aikaa, mutta nyt tuleekin sitten tekstiä kahden kuukauden edestä! Aika menee niin äkkiä opiskellessa ja matkustaessa. Reissun päällä kun on koko ajan menossa ja sitten Toowoombassa pitää tehdä viikolla ihan kunnolla hommia, jos on viikonloput poissa. Tuntuu, että mun elämä menee täällä ääripäästä toiseen: matkat on aivan upeita ja pääsee näkemään ja tekemään vaikka mitä, kun taas täällä Toowoombassa on pakko keskittyä esseisiin ja ryhmätöihin niin, ettei aikaa jää paljon muuhun. Eikä tässä kaupungissa niin hirveästi mitään tapahdukaan.

Näin tiivistettynä olen viime aikoina käynyt seuraavissa paikoissa, joista (melkein) jokaisesta kirjoitan erikseen: Cairnsissa Pohjois-Queenslandissa, Brisbanessa useammankin kerran, Melbournessa Victorian osavaltiossa, Byron Bayssa ja pikkukylässä Nimbinissä New South Walesissa.

Cairnsiin lähdettiin huhtikuun alussa kahden vaihtarin voimin: sain matkaseuraksi vain ruotsalaisen Benin, koska kaikilla muilla oli kahden viikon loma eli mid-semester break vähän eri aikaan. Benin kanssa oli mukava matkustaa, koska hän on tosi huumorintajuinen ja rento tyyppi, ja molemmilla oli samanlainen visio lomasta: yleisesti ottaen hauskanpitoa, auringosta nauttimista, muutama retki Cairnsia ympäröiviin sademetsiin ja ennen kaikkea sukellusta maailmankuululla Isolla Valliriutalla, jonne pääsee kätevästi Cairnsista päiväretkelle.

Cairnsissa majoituimme superhalvassa hostellissa, joka oli kaikin puolin ihan loistava: keskustassa, siisti, hintaan kuului ruoka ja hostellilla oli mukavaa porukkaa. Heti toisena iltana löysimme melkein koko Pohjoismaat Islantia lukuun ottamatta hostellin keittiöstä, ja lähdimme yhdessä viettämään iltaa. Cairns osoittautui muutenkin kuin hostellin puolesta ihanteelliseksi budjettimatkailijan kohteeksi: kaikki tarpeellinen löytyy kävelymatkan etäisyydeltä ja hintataso on muuta Australiaa jonkin verran halvempi. Ensimmäiset päivät kuluivat kaupunkiin tutustuessa, koska ilma oli hieman sateinen eikä siksi paras mahdollinen sukelluspäivä. Yhtenä päivänä lähdimme bussikierrokselle sademetsiin ja vesiputouksia katsomaan. Kolmen tunnin yöunien jälkeen bussimatka tuntui ikuisuudelta, mutta maisemat olivat kyllä sen arvoiset! Ikävä kyllä silloin tällöin sateli, joten emme päässeet uimaan vesiputoukseen. Lisäksi matka oli melko huonosti järjestetty, ja matkaoppaamme tuntui olevan täysin kyllästynyt työhönsä ja vaikutti jopa hieman krapulaiselta tuona aamuna. Täytyy kuitenkin sanoa, että sademetsä on aika erikoinen kokemus ja kaukana Suomen joskus karustakin luonnosta. Kuviin ei oikein millään saa ikuistettua kaikkea sitä luonnon moninaisuutta ja joka puolella ympäröivää vihreyttä.

Loppuviikosta aurinko alkoi näyttäytyä enemmän, ja vietimme aikaa Cairnsin ”rannalla”, joka on oikeastaan enemmän uima-allas keskellä kaupunkia, koska Cairnsin varsinaiset rannat olivat yllätykseksemme tosi huonoja. Perjantai-iltana satuin bongaamaan ilmaisen puistozumban, jonka jälkeen oli täydellistä mennä vielä iltauinnille.

Lauantaina päätimme suunnata läheiseen sademetsään pienelle kävelykierrokselle, mutta reitti nousi jyrkkää rinnettä aina vaan ylemmäs ja ylemmäs, joten jouduimme luovuttamaan aika pian ja kiipeämään takaisin samaa reittiä alas, koska siinä helteessä olisi ollut liian tukalaa (ja kahdelle pohjoisen asukille ehkä jopa vaarallista) jatkaa. Ilta menikin sitten paikallisessa pubissa illallisella Benin ja englantilaisen kämppis-Tomin kanssa.

Sunnuntaina oli vuorossa reissun odotettu kohokohta: sukellusretki Isolle Valliriutalle. Odotukset olivat korkealla; onhan Australian Valliriutta tunnettu maailman parhaana sukelluskohteena. Laivamatkan alussa iski kuitenkin ikävä yllätys, nimittäin merisairaus. Matkanjärjestäjät kertoivat heti lähtiessä, että baarista sai ilmaiseksi matkapahoinvointitabletteja, joita suositeltiin ottamaan tunnin välein. Aikaisemman kokemuksen perusteella ajattelin, että noh, minähän en mitään tabletteja tarvi, mutta heti 15 minuutin jälkeen olin takakannella muiden joukossa oksennuspussi kädessä. Tuona päivänä sattui olemaan niin voimakas aallokko, että siinä meni noin puolella matkustajista maha ihan sekaisin. Matkaa ensimmäiseen sukelluskohteeseen oli reilu tunti, ja koko tuon ajan olo oli kuin olis kuolemaa tehnyt. Yritin käydä mielessä läpi kaikenmaailman saksan taivutusmuotoja ja ulkoaopeteltuja virsiä, jotta olisin saanut ajatukset pysymään poissa pahoinvoinnista. Tulihan siinä sitten oksennettua jotain kuusi kertaa, vaikka popsin tabletteja tiheään tahtiin. Matkakaverini Ben tuli katsomaan, oliko kaikki kunnossa ja näytin kuulemma ihan hirveeltä. Ben siinä katseli hetken säälivästi vierestä (ja ehkä vähän naureskeli minulle itsekseen), mutta ei aikaakaan kun pilkka iski omaan nilkkaan ja svedu juoksi sisälle hakemaan oman pussinsa. Perillä keinutus ei pahemmin hellittänyt, mutta ainakaan koko laiva ei enää pomppinut aalloilla. Päätin sitten kaikesta huolimatta lähteä snorklaamaan, koska sen takiahan sinne oli tultu. Itse meressä aallot tuntuivat kuitenkin vielä pahemmalta, ja vain kovalla keskittymisellä onnistuin jotenkin olemaan yrjöämättä snorkkeliin. Tilannetta ei yhtään auttanut se, että aallot iskivät hengitysputken yli ja hörppäsin ehkä kaksi litraa suolavettä. Näkyvyyskin oli huono, joten en kiduttanut itseäni kovin kauaa vedessä, vaan menin takaisin laivaan odottelemaan lähtöä. Seuraava etappi olikin paljon parempi snorklauksen kannalta, ja matkan aikana ottamani tabletit ja lounas auttoivat minut takaisin jaloilleni. Toisella pysähdyksellä viihdyin vedessä niin kauan, että joku henkilökunnasta tuli repimään minut räpylästä pois vedestä, koska ilmeisesti olin katselemassa koralleja hieman yliaikaa. Veden alla aikakäsitys jotenkin hämärtyy ja sitä lumoutuu jotenkin niin täysin näkemästään, ettei oikein tajua ympärillä olevaa maailmaa. Vastoinkäymisistä huolimatta suosittelen kaikille snorklausta (ja jos uskallusta on, sukellusta), sillä sen verran upeaa on olla niin uskomattoman lähellä kauniita koralleja ja toinen toistaan erikoisempia värikkäitä kaloja. Kuten Australiassa sanotaan Valliriutasta: "See it when it's still there!"

Viikon lähetessä loppuaan oli aika palata kotiin opiskelemaan, mutta tein vielä pienen pysähdyksen Brisbanessa, jossa kuitenkin tulin niin kipeäksi, etten oikein pystynyt tekemään mitään. Seuraava viikko Toowoombassa menikin kuumeessa ja flunssassa.